Sanoi vanha Väinämöinen:
"Lapsen tieto, naisen muisti,
ei ole partasuun urohon
eikä miehen naisekkahan!
Sano syntyjä syviä,
asioita ainoisia!"
Se on nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tieän mä tiaisen synnyn,
tieän linnuksi tiaisen,
kyyn viherän käärmeheksi,
kiiskisen ve'en kalaksi.
Rauan tieän raukeaksi,
mustan mullan muikeaksi,
varin veen on vaikeaksi,
tulen polttaman pahaksi.
"Vesi on vanhin voitehista,
kosken kuohu katsehista,
itse Luoja loitsijoista,
Jumala parantajista.
"Vuoresta on vetosen synty,
tulen synty taivosesta,
alku rauan ruostehesta,
vasken kanta kalliosta.
"Mätäs on märkä maita vanhin,
paju puita ensimäinen,
hongan juuri huonehia,
paatonen patarania."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Muistatko mitä enemmin,
vain jo loppuivat lorusi?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Muistan vieläki vähäisen!
Muistanpa ajan mokoman,
kun olin merta kyntämässä,
meren kolkot kuokkimassa,
kalahauat kaivamassa,
syänveet syventämässä,
lampiveet on laskemassa,
mäet mylleröittämässä,
louhet luomassa kokohon.
"Viel' olin miesnä kuuentena,
seitsemäntenä urosna
tätä maata saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistämässä,
taivon kaarta kantamassa,
kuuhutta kulettamassa,
aurinkoa auttamassa,
otavaa ojentamassa,
taivoa tähittämässä."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Sen varsin valehtelitki!
Ei sinua silloin nähty,
kun on merta kynnettihin,
meren kolkot kuokittihin,
kalahauat kaivettihin,
syänveet syvennettihin,
lampiveet on laskettihin,
mäet mylleröitettihin,
louhet luotihin kokohon.
"Eikä lie sinua nähty,
ei lie nähty eikä kuultu
tätä maata saataessa,
