ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistettäissä,
taivon kaarta kannettaissa,
kuuhutta kuletettaissa,
aurinkoa autettaissa,
otavaa ojennettaissa,
taivoa tähitettäissä."
Se on nuori Joukahainen
tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei lie minulla mieltä,
kysyn mieltä miekaltani.
Oi on vanha Väinämöinen,
laulaja laveasuinen!
Lähe miekan mittelöhön,
käypä kalvan katselohon!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"En noita pahoin pelänne
miekkojasi, mieliäsi,
tuuriasi, tuumiasi.
Vaan kuitenki kaikitenki
lähe en miekan mittelöhön
sinun kanssasi, katala,
kerallasi, kehno raukka."
Siinä nuori Joukahainen
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken ei käy miekan mittelöhön,
lähe ei kalvan katselohon,
sen minä siaksi laulan,
alakärsäksi asetan.
Panen semmoiset urohot
sen sikäli, tuon täkäli,
sorran sontatunkiohon,
läävän nurkkahan nutistan."
Siitä suuttui Väinämöinen,
siitä suuttui ja häpesi.
Itse loihe laulamahan,
sai itse sanelemahan:
ei ole laulut lasten laulut,
lasten laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon,
joit' ei laula kaikki lapset
eikä pojat puoletkana,
kolmannetkana kosijat
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.
Lauloi vanha Väinämöinen:
järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi,
paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti,
kivet rannoilla rakoili.
Lauloi nuoren Joukahaisen:
vesat lauloi vempelehen,
pajupehkon länkilöihin,
raiat rahkehen nenähän.
Lauloi korjan kultalaian:
lauloi lampihin haoiksi;
lauloi ruoskan helmiletkun
meren rantaruokosiksi;
lauloi laukkipään hevosen
kosken rannalle kiviksi.
Lauloi miekan kultakahvan
salamoiksi taivahalle,
