siitä jousen kirjavarren
kaariksi vesien päälle,
siitä nuolensa sulitut
havukoiksi kiitäviksi,
siitä koiran koukkuleuan,
sen on maahan maakiviksi.
Lakin lauloi miehen päästä
pilven pystypää kokaksi;
lauloi kintahat käestä
umpilammin lumpehiksi,
siitä haljakan sinisen
hattaroiksi taivahalle,
vyöltä ussakan utuisen
halki taivahan tähiksi.
Itsen lauloi Joukahaisen:
lauloi suohon suonivöistä,
niittyhyn nivuslihoista,
kankahasen kainaloista.
Jo nyt nuori Joukahainen
jopa tiesi jotta tunsi:
tiesi tielle tullehensa,
matkallen osannehensa
voittelohon, laulelohon
kera vanhan Väinämöisen.
Jaksoitteli jalkoansa:
eipä jaksa jalka nousta;
toki toistakin yritti:
siin' oli kivinen kenkä.
Siitä nuoren Joukahaisen
jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
Pyörrytä pyhät sanasi,
peräytä lausehesi!
Päästä tästä pälkähästä,
tästä seikasta selitä!
Panenpa parahan makson,
annan lunnahat lujimmat."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Niin mitä minullen annat,
jos pyörrän pyhät sanani,
peräytän lauseheni,
päästän siitä pälkähästä,
siitä seikasta selitän?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Onp' on mulla kaarta kaksi,
jousta kaksi kaunokaista;
yks' on lyömähän riveä,
toinen tarkka ammunnalle.
Ota niistä jompikumpi!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Huoli en, hurja, jousistasi,
en, katala, kaaristasi!
On noita itselläniki
joka seinä seisoteltu,
joka vaarnanen varottu:
miehittä metsässä käyvät,
urohitta ulkotöillä."
Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen:
"Onp' on mulla purtta kaksi,
kaksi kaunoista venoa;
