Siitä nuori Joukahainen
toki viimein tuskautui,
kun oli leuan liettehessä,
parran paikassa pahassa,
suun on suossa, sammalissa,
hampahin haon perässä.
Sanoi nuori Joukahainen:
"Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
Laula jo laulusi takaisin,
heitä vielä heikko henki,
laske täältä pois minua!
Virta jo jalkoa vetävi,
hiekka silmiä hiovi.
"Kun pyörrät pyhät sanasi,
luovuttelet luottehesi,
annan Aino siskoseni,
lainoan emoni lapsen
sulle pirtin pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi,
hulikkojen huuhtojaksi,
vaippojen viruttajaksi,
kutojaksi kultavaipan,
mesileivän leipojaksi."
Siitä vanha Väinämöinen
ihastui ikihyväksi,
kun sai neion Joukahaisen
vanhan päivänsä varaksi.
Istuiksen ilokivelle,
laulupaaelle paneikse.
Lauloi kotvan, lauloi toisen,
lauloi kotvan kolmannenki:
pyörti pois pyhät sanansa,
perin laski lausehensa.
Pääsi nuori Joukahainen,
pääsi leuan liettehestä,
parran paikasta pahasta,
hevonen kosken kivestä,
reki rannalta haosta,
ruoska rannan ruokosesta.
Kohoeli korjahansa,
reutoihe rekosehensa;
läksi mielellä pahalla,
syämellä synkeällä
luoksi armahan emonsa,
tykö valtavanhempansa.
Ajoa karittelevi.
Ajoi kummasti kotihin:
rikki riihe'en rekensä,
aisat poikki portahasen.
Alkoi äiti arvaella,
isonen sanan sanovi:
"Suottapa rikoit rekesi,
tahallasi aisan taitoit!
Mitäpä kummasti kuletki,
tulet tuhmasti kotihin?"
Tuossa nuori Joukahainen
itkeä vetistelevi
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
sekä huulin hyypynyisin,
nenän suulle langennuisen.
Emo ennätti kysyä,
vaivan nähnyt vaaitella:
"Mitä itket, poikueni,
