emoni sitäi parempi,
oma tietoni ylinnä.
Jos tahon tasalle panna,
miesten verroille vetäitä,
itse laulan laulajani,
sanelen sanelijani:
laulan laulajan parahan
pahimmaksi laulajaksi,
jalkahan kiviset kengät,
puksut puiset lantehille,
kiviriipan rinnan päälle,
kiviharkon hartioille,
kivihintahat kätehen,
päähän paatisen kypärän."
Siitä läksi, ei totellut.
Otti ruunansa omansa,
jonka turpa tulta iski,
säkeniä säärivarret;
valjasti tulisen ruunan
korjan kultaisen etehen.
Itse istuvi rekehen,
kohennaikse korjahansa,
iski virkkua vitsalla,
heitti helmiruoskasella.
Läksi virkku vieremähän,
hevonen helettämähän.
Ajoa suhuttelevi.
Ajoi päivän, ajoi toisen,
ajoi kohta kolmannenki.
Jo päivänä kolmantena
päätyi Väinölän ahoille,
Kalevalan kankahille.
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
oli teittensä ajaja,
matkojensa mittelijä
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Tuli nuori Joukahainen,
ajoi tiellä vastatusten:
tarttui aisa aisan päähän,
rahe rahkehen takistui,
länget puuttui länkilöihin,
vemmel vempelen nenähän.
Siitä siinä seisotahan,
seisotahan, mietitähän…
vesi vuoti vempelestä,
usva aisoista usisi.
Kysyi vanha Väinämöinen:
"Kuit' olet sinä sukua,
kun tulit tuhmasti etehen,
vastahan varattomasti?
Säret länget länkäpuiset,
vesapuiset vempelehet,
korjani pilastehiksi,
rämäksi re'en retukan!"
Silloin nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mie olen nuori Joukahainen.
Vaan sano oma sukusi:
kuit' olet sinä sukua,
kuta, kurja, joukkioa?"
Vaka vanha Väinämöinen
jo tuossa nimittelihe.
Sai siitä sanoneheksi:
