Элиас Лённрот – Kalevala / Калевала (страница 12)
koivahainen kasvamahan:
sinulle kukuntapuuksi.
Siinä kukkuos, käkönen,
helkyttele, hietarinta,
hoiloa, hopearinta,
tinarinta, riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin,
kerran keskipäivälläki,
ihanoiksi ilmojani,
mieluisiksi metsiäni,
rahaisiksi rantojani,
viljaisiksi vieriäni!"
Kolmas runo
Vaka vanha Väinämöinen
elelevi aikojansa
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Laulelevi virsiänsä,
laulelevi, taitelevi.
Lauloi päivät pääksytysten,
yhytysten yöt saneli
muinaisia muisteloita,
noita syntyjä syviä,
joit' ei laula kaikki lapset,
ymmärrä yhet urohot
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.
Kauas kuuluvi sanoma,
ulos viestit vierähtävät
Väinämöisen laulannasta,
urohon osoannasta.
Viestit vierähti suvehen,
sai sanomat Pohjolahan.
Olipa nuori Joukahainen,
laiha poika lappalainen.
Se kävi kylässä kerran;
kuuli kummia sanoja,
lauluja laeltavaksi,
parempia pantavaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
kuin mitä itseki tiesi,
oli oppinut isolta.
Tuo tuosta kovin pahastui,
kaiken aikansa kaehti
Väinämöistä laulajaksi
paremmaksi itseänsä.
Jo tuli emonsa luoksi,
luoksi valtavanhempansa.
Lähteäksensä käkesi,
tullaksensa toivotteli
noille Väinölän tuville
kera Väinön voitteloille.
Iso kielti poikoansa,
iso kielti, emo epäsi
lähtemästä Väinölähän
kera Väinön voitteloille:
"Siellä silma lauletahan,
lauletahan, lausitahan
suin lumehen, päin vitihin,
kourin ilmahan kovahan,
käsin kääntymättömäksi,
jaloin liikkumattomaksi."
Sanoi nuori Joukahainen:
"Hyväpä isoni tieto, 
