tämä tammi taittamahan,
puu paha hävittämähän
eestä päivän paistavaisen,
tieltä kuun kumottavaisen!"
Nousipa merestä miesi,
uros aallosta yleni.
Ei tuo ollut suuren suuri
eikä aivan pienen pieni:
miehen peukalon pituinen,
vaimon vaaksan korkeuinen.
Vaski- oli hattu hartioilla,
vaskisaappahat jalassa,
vaskikintahat käessä,
vaskikirjat kintahissa,
vaskivyöhyt vyölle vyötty,
vaskikirves vyön takana:
varsi peukalon pituinen,
terä kynnen korkeuinen.
Vaka vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
on miesi näkemiänsä,
uros silmänluontiansa,
pystyn peukalon pituinen,
härän kynnen korkunainen!
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Mi sinä olet miehiäsi,
ku, kurja, urohiasi?
Vähän kuollutta parempi,
katonutta kaunihimpi!"
Sanoi pikku mies merestä,
uros aallon vastaeli:
"Olen mie mokoma miesi,
uros pieni, veen väkeä.
Tulin tammen taittamahan,
puun murskan murentamahan."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei liene sinua luotu,
eipä luotu eikä suotu
ison tammen taittajaksi,
puun kamalan kaatajaksi."
Sai toki sanoneheksi;
katsahtavi vielä kerran:
näki miehen muuttunehen,
uuistunehen urohon!
Jalka maassa teutaroivi,
päähyt pilviä pitävi;
parta on eessä polven päällä,
hivus kannoilla takana;
syltä oli silmien välitse,
syltä housut lahkehesta,
puoltatoista polven päästä,
kahta kaation rajasta.
Hivelevi kirvestänsä,
tahkaisi tasatereä
kuutehen kovasimehen,
seitsemähän sieran päähän.
Astua lykyttelevi,
käyä kulleroittelevi
lave'illa lahkehilla,
leve'illä liehuimilla.
Astui kerran keikahutti
hienoiselle hietikolle,
astui toisen torkahutti
