Siitä vanha Väinämöinen
astuvi, ajattelevi
rannalla selän sinisen,
ve'en vankan vieremillä.
Löyti kuusia jyviä,
seitsemiä siemeniä
rannalta merelliseltä,
hienoiselta hietiköltä;
kätki nää'än nahkasehen,
koipehen kesäoravan.
Läksi maata kylvämähän,
siementä sirottamahan
vierehen Kalevan kaivon,
Osmon pellon penkerehen.
Tirskuipa tiainen puusta:
"Eipä nouse Osmon ohra,
ei kasva Kalevan kaura
ilman maan alistamatta,
ilman kasken kaatamatta,
tuon tulella polttamatta."
Vaka vanha Väinämöinen
teetti kirvehen terävän.
Siitä kaatoi kasken suuren,
mahottoman maan alisti.
Kaikki sorti puut soreat;
yhen jätti koivahaisen
lintujen leposijaksi,
käkösen kukuntapuuksi.
Lenti kokko halki taivon,
lintunen ylitse ilman.
Tuli tuota katsomahan:
"Miksipä on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta,
puu sorea sortamatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Siksipä on tuo jätetty:
lintujen lepeämiksi,
kokon ilman istumiksi."
Sanoi kokko, ilman lintu:
"Hyvinpä sinäki laait:
heitit koivun kasvamahan,
puun sorean seisomahan
linnuille lepeämiksi,
itselleni istumiksi."
Tulta iski ilman lintu,
valahutti valkeaista.
Pohjaistuuli kasken poltti,
koillinen kovin porotti:
poltti kaikki puut poroksi,
kypeniksi kyyetteli.
Siitä vanha Väinämöinen
otti kuusia jyviä,
seitsemiä siemeniä
yhen nää'än nahkasesta,
koivesta kesäoravan,
kesäkärpän kämmenestä.
Läksi maata kylvämähän,
siementä sirottamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
käen kautta kaikkivallan
tälle maalle kasvavalle,
ahollen ylenevälle.
"Akka manteren-alainen,
