tuomehen hyvä he'elmä.
Vaka vanha Väinämöinen
kävi tuota katsomahan
Sampsan siemenen aloa,
Pellervoisen kylvämiä.
Näki puut ylenneheksi,
vesat nuoret nousneheksi;
yks' on tammi taimimatta,
juurtumatta puu Jumalan.
Heitti herjan valloillensa,
olevillen onnillensa;
vuotti vielä yötä kolme,
saman verran päiviäki.
Kävi siitä katsomahan
viikon päästä viimeistäki:
ei ole tammi kasvanunna,
juurtununna puu Jumalan.
Niin näkevi neljä neittä,
viisi veen on morsianta.
Ne oli nurmen niitännässä,
kastekorren katkonnassa
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen;
mink' on niitti, sen haravoi,
kaikki karhille veteli.
Tulipa merestä Tursas,
uros aalloista yleni.
Tunki heinäset tulehen,
ilmivalkean väkehen;
ne kaikki poroksi poltti,
kypeniksi kyyetteli.
Tuli tuhkia läjänen,
koko kuivia poroja.
Saip' on siihen lemmen lehti,
lemmen lehti, tammen terho,
josta kasvoi kaunis taimi,
yleni vihanta virpi;
nousi maasta mansikkaisna,
kasvoi kaksihaarukkaisna.
Ojenteli oksiansa,
levitteli lehviänsä.
Latva täytti taivahalle,
lehvät ilmoille levisi:
piätti pilvet juoksemasta,
hattarat hasertamasta,
päivän peitti paistamasta,
kuuhuen kumottamasta.
Silloin vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
oisko tammen taittajata,
puun sorean sortajata?
Ikävä inehmon olla,
kamala kalojen uia
ilman päivän paistamatta,
kuuhuen kumottamatta.
Ei ole sitä urosta
eikä miestä urheata,
joka taisi tammen kaata,
satalatvan langettoa.
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kave äiti, kantajani,
luonnotar, ylentäjäni!
Laitapa ve'en väkeä
– veessä on väkeä paljo -
