rakki rauankarvallinen,
lihan syöjä, luun purija,
veren uuelta vetäjä.
Mi lienetki miehiäsi,
ku ollet urohiasi,
kun tulit tähän tupahan,
sait sisähän salvoksehen
ilman koiran kuulematta,
haukkujan havaitsematta?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En mä tänne tullutkana
taioittani, tieoittani,
mahittani, maltittani,
ilman innotta isoni,
varuksitta vanhempani,
koiriesi syötäväksi,
haukkujen hakattavaksi.
"Pesipä emo minua,
pesi piennä hutjukkana,
kolmasti kesäisnä yönä,
yheksästi syksy-yönä,
joka tielle tietäjäksi,
joka maalle malttajaksi,
kotonani laulajaksi,
ulkona osoajaksi."
Siitä lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
jop' on loihe loitsijaksi,
laikahtihe laulajaksi:
tulta iski turkin helmat,
valoi silmät valkeata
Lemminkäisen laulaessa,
laulaessa, lausiessa.
Lauloi laulajat parahat
pahimmiksi laulajiksi;
kivet suuhun syrjin syösti,
paaet lappehin lateli
parahille laulajille,
taitavimmille runoille.
Niin lauloi mokomat miehet
minkä minne, kunka kunne:
ahoille vesattomille,
maille kyntämättömille,
lampihin kalattomihin,
aivan ahvenettomihin,
Rutjan koskehen kovahan,
palavahan pyörtehesen,
virran alle vaahtipäiksi,
kosken keskelle kiviksi,
tulena palelemahan,
säkehinä säykkymähän.
Sinne lieto Lemminkäinen
lauloi miehet miekkoinensa,
urohot asehinensa;
lauloi nuoret, lauloi vanhat,
lauloi kerran keskilaaun;
yhen heitti laulamatta:
karjapaimenen pahaisen,
ukko vanhan umpisilmän.
Märkähattu karjanpaimen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika!
Lauloit nuoret, lauloit vanhat,
lauloit kerran keskilaaun:
niin miks' et minua laula?"
