"Mitä, kehno, kierteletki,
rannan raukuja, ajelet,
täältä tyttöjä kyselet,
tinavöitä tieustelet?
En mä tästä ennen joua,
kuin kiven kuluksi jauhan,
pieksän petkelen periksi,
huhmaren sukuksi survon.
"Enkä huoli huitukoille,
huitukoille, haitukoille;
mie tahon tasaisen varren
tasaiselle varrelleni,
tahon muo'on muhkeamman
muhke'ille muo'oilleni
sekä kasvon kaunihimman
kaunihille kasvoilleni."
Oli aikoa vähäisen,
kului tuskin puoli kuuta.
Jo päivänä muutamana,
iltana moniahana
neitoset kisaelevi,
kaunokaiset karkelevi
mannerpuolella saloa
kaunihilla kankahalla;
Kyllikki ylinnä muita,
Saaren kukka kuuluisinna.
Tuli veitikkä verevä,
ajoi lieto Lemminkäinen
orihillansa omalla,
valitulla varsallansa
keskelle kisaketoa,
kaunokaisten karkeloa;
reutoi Kyllikin rekehen,
koppoi neien korjahansa,
tuon asetti taljallensa,
liitti liistehyisillensä.
Laski ruoskalla hevoista,
nauskahutti nauhasella,
siitä läksi liukumahan.
Lähtiessänsä sanovi:
"Elkätte minua, immet,
ilmi antako ikänä,
minun täällä käyneheni,
täältä neien vieneheni!
"Jos ette totelle tuosta,
niin teille paha paneikse:
laulan sulhonne sotahan,
nuoret miehet miekan alle,
ettei kuulla kuuna päänä,
nähä ilmoisna ikänä
kujasilla kulkemassa,
ahoilla ajelemassa."
Kyllä Kyllikki valitti,
Saaren kukka kuikutteli:
"Päästä jo minua poies,
laske lasta vallallensa,
kotihinsa kulkemahan
luoksi itkevän emonsa!
"Jos et laskea luvanne
kotihini kulkemahan,
viel' on viisi veljeäni,
seitsemän setäni lasta
jänön jälen polkijaksi,
neien pään perilliseksi."
Kun ei pääsnyt kuitenkana,
