kaulallesi kaunihinta,
kukke'inta kulmillesi,
poskesi punottamahan,
näköpääsi näyttämähän!
Jo on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
saanut sammon laaintahan,
kirjokannen kirjantahan."
Tuop' on kaunis Pohjan tytti,
maan kuulu, ve'en valio,
otti vaattehet valitut,
pukehensa puhtahimmat;
viitiseikse, vaatiseikse,
pääsomihin suoritseikse,
vaskipantoihin paneikse,
kultavöihin kummitseikse.
Tuli aitasta tupahan,
kaapsahellen kartanolta
silmistänsä sirkeänä,
korvistansa korkeana,
kaunihina kasvoiltansa,
poskilta punehtivana;
kullat riippui rinnan päällä,
pään päällä hopeat huohti.
Itse Pohjolan emäntä
käytti seppo Ilmarisen
noissa Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa;
siellä syötti syöneheksi,
juotti miehen juoneheksi,
apatti ani hyväksi.
Sai tuosta sanelemahan:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Saatatko takoa sammon,
kirjokannen kirjaella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä,
kesäuuhen untuvasta,
niin saat neion palkastasi,
työstäsi tytön ihanan."
Silloin seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Saattanen takoa sammon,
kirjokannen kalkutella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä,
kesäuuhen untuvasta,
kun olen taivoa takonut,
ilman kantta kalkuttanut
ilman alkusen alutta,
riporihman tehtyisettä."
Läksi sammon laaintahan,
kirjokannen kirjontahan.
Kysyi paikalta pajoa,
kaipasi sepinkaluja:
ei ole paikalla pajoa,
ei pajoa, ei paletta,
ahjoa, alasintana,
vasarata, varttakana!
Silloin seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Akatp' on epäelköhöt,
