Элиас Лённрот – Kalevala / Калевала (страница 42)
jo toki tuho tulevi,
paha päivä päälle saapi."
Siitä vanha Väinämöinen
löi orosen juoksemahan,
harjan liina liikkumahan.
Ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta.
Kahdeksas runo
Tuo oli kaunis Pohjan neiti,
maan kuulu, ve'en valio.
Istui ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti
pukehissa puhta'issa,
valke'issa vaattehissa;
kultakangasta kutovi,
hope'ista huolittavi
kultaisesta sukkulasta,
pirralla hope'isella.
Suihki sukkula piossa,
käämi käessä kääperöitsi,
niiet vaskiset vatisi,
hope'inen pirta piukki
neien kangasta kutoissa,
hope'ista huolittaissa.
Vaka vanha Väinämöinen
ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta.
Ajoi matkoa palasen,
pikkaraisen piirrätteli:
kuuli sukkulan surinan
ylähältä päänsä päältä.
Tuossa päätänsä kohotti,
katsahtavi taivahalle:
kaari on kaunis taivahalla,
neiti kaaren kannikalla,
kultakangasta kutovi,
hope'ista helkyttävi.
Vaka vanha Väinämöinen
heti seisatti hevosen.
Tuossa tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Tule, neiti, korjahani,
laskeite rekoseheni!"
Neiti tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja kysyvi:
"Miksi neittä korjahasi,
tyttöä rekosehesi?"
Vaka vanha Väinämöinen
tuop' on tuohon vastaeli:
"Siksi neittä korjahani,
tyttöä rekoseheni:
mesileivän leipojaksi,
oluen osoajaksi,
joka lautsan laulajaksi,
ikkunan iloitsijaksi
noilla Väinölän tiloilla,
Kalevalan kartanoilla."
Neiti tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Kun kävin mataramaalla,
keikuin keltakankahalla
eilen iltamyöhäsellä,
aletessa aurinkoisen, 
