katovalla kannikalla:
tuulehenko teen tupani,
vetehenkö pirtin veistän?
"Teen mä tuulehen tupani:
ei ole tuulessa tukea;
veistän pirttini vetehen:
vesi viepi veistokseni."
Lenti lintunen Lapista,
kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri
eikä kokko pienen pieni:
yksi siipi vettä viisti,
toinen taivasta lakaisi,
pursto merta pyyhätteli,
nokka luotoja lotaisi.
Lenteleikse, liiteleikse,
katseleikse, käänteleikse.
Näki vanhan Väinämöisen
selällä meren sinisen:
"Mit' olet meressä, miesi,
uros, aaltojen seassa?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sit' olen meressä miesi,
uros aaltojen varassa:
läksin neittä Pohjolasta,
impeä Pimentolasta.
"Ajoa karautime
suloa meryttä myöten.
Niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
tulin Luotolan lahelle,
Joukolan jokivesille:
hepo alta ammuttihin,
itseäni mielittihin.
"Siitä vierähin vetehen,
sorruin sormin lainehesen
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi.
"Tulipa tuuli luotehesta,
iästä iso vihuri;
se mun kauas kannatteli,
uitteli ulomma maasta.
Mont' olen päiveä pälynnyt,
monta yötä uiksennellut
näitä väljiä vesiä,
ulapoita auke'ita;
enk' on tuota tunnekana,
arvoa, älyäkänä,
kumpi kuoloksi tulevi,
kumpi ennen ennättävi:
nälkähänkö nääntyminen,
vai vetehen vaipuminen."
Sanoi kokko, ilman lintu:
"Ellös olko milläskänä!
Seisotaite selkähäni,
nouse kynkkäluun nenille!
Mie sinun merestä kannan,
minne mielesi tekevi.
Vielä muistan muunki päivän,
arvoan ajan paremman,
kun ajoit Kalevan kasken,
Osmolan salon sivallit:
heitit koivun kasvamahan,
puun sorean seisomahan
