Элиас Лённрот – Kalevala / Калевала (страница 32)
minä en tuntenut piteä,
en kotihin korjaella,
laskin jälle lainehisin,
alle aaltojen syvien!"
Meni matkoa vähäisen,
astui huollen, huokaellen;
kulkevi kotia kohti.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kukkui muinaiset käkeni,
entiset ilokäkeni,
kukkui ennen illoin, aamuin,
kerran keskipäivälläki:
mikä nyt sorti suuren äänen,
äänen kaunihin kaotti?
Suru sorti suuren äänen,
huoli armahan alenti;
sill' ei kuulu kukkuvaksi,
päivän laskun laulavaksi
minun iltani iloksi,
huomeneni huopeheksi.
"Enkä nyt tuota tieäkänä
miten olla, kuin eleä,
tällä ilmalla asua,
näillä mailla matkaella.
Oisiko emo elossa,
vanhempani valvehella,
sepä saattaisi sanoa,
miten pystössä pysyä,
murehisin murtumatta,
huolihin katoamatta
näissä päivissä pahoissa,
ape'issa miel'aloissa!"
Emo hauasta havasi,
alta aallon vastaeli:
"Viel' onpi emo elossa,
vanhempasi valvehella,
joka saattavi sanoa,
miten olla oikeana,
murehisin murtumatta,
huolihin katoamatta
niissä päivissä pahoissa,
ape'issa miel'aloissa:
mene Pohjan tyttärihin!
Siell' on tyttäret somemmat,
neiet kahta kaunihimmat,
viittä, kuutta virkeämmät,
ei Joukon jorottaria,
Lapin lapsilönttäreitä.
"Sieltä naios, poikaseni,
paras Pohjan tyttäristä,
jok' on sievä silmiltänsä,
kaunis katsannoisiltansa,
aina joutuisa jalalta
sekä liukas liikunnolta!"
Kuudes runo
Vaka vanha Väinämöinen
lähteäksensä käkesi
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan.
Otti olkisen orihin,
hernevartisen hevosen,
pisti suitset kullan suuhun,
päitsensä hopean päähän:
itse istuvi selälle,
löihe reisin ratsahille. 
