ehompana entistäsi,
parempana muinaistasi."
Sen emo sanoiksi virkki,
senp' on lausui lapsellensa.
Ei tytär totellut tuota,
ei kuullut emon sanoja;
meni itkien pihalle,
kaihoellen kartanolle.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Miten on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus,
kuin on vellova vetonen
eli aalto altahassa.
Mitenpä poloisten mieli,
kuten allien ajatus?
Niinpä on poloisten mieli,
niinpä allien ajatus,
kuin on hanki harjun alla,
vesi kaivossa syvässä.
"Usein nyt minun utuisen,
use'in, utuisen lapsen,
mieli kulkevi kulossa,
vesakoissa viehkuroivi,
nurmessa nuhaelevi,
pensahassa piehtaroivi;
mieli ei tervoa parempi,
syän ei syttä valkeampi.
"Parempi minun olisi,
parempi olisi ollut
syntymättä, kasvamatta,
suureksi sukeumatta
näille päiville pahoille,
ilmoille ilottomille.
Oisin kuollut kuusiöisnä,
kaonnut kaheksanöisnä,
oisi en paljoa pitänyt:
vaaksan palttinapaloa,
pikkaraisen pientaretta,
emon itkua vähäisen,
ison vieläki vähemmän,
veikon ei väheäkänä."
Itki päivän, itki toisen.
Sai emo kyselemähän:
"Mitä itket, impi rukka,
kuta, vaivainen, valitat?"
"Sitä itken, impi rukka,
kaiken aikani valitan,
kun annoit minun poloisen,
oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi,
ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle,
suojaksi sopenkululle.
Oisit ennen käskenynnä
alle aaltojen syvien
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille!
Parempi meressä olla,
alla aaltojen asua
sisarena siikasilla,
veikkona ve'en kaloilla,
kuin on vanhalla varana,
