Мика Валтари – Komisario Palmun erehdys / Ошибка комиссара Палму. Книга для чтения на финском языке (страница 5)

Tällä tavoin joutui kuulustelu kuolleeseen pisteeseen. Ja syntyi painostava vaitiolo. Luonnolliseksi ja melkeinpä yksitoikkoiseksi kehittynyt kyselytunnelma kiristyi äkkiä. Hiljaisuutta kesti vain tuokion, mutta uudelleen ehti mi-nussa vahvistua vaikutelma, että tässä talossa oli enemmän salattavaa kuin pinnalta katsoen saattoi arvata.

Sitten kilahti hallin puhelin keskellä hiljaisuutta niin räikeästi, että kaikki säpsähtivät. Satuin juuri silloin katsomaan Airi Rykämöä, hän kalpeni ja kädet vavahtivat rajusti.

Batler astui hillityn äänettömästi vastaamaan, mutta insinööri Vaara torjui hänet tieltään ja pääsi parilla harp-pauksella puhelimen luokse. Puhelu oli aivan lyhyt. Hitaasti astuen, eteensä kuin jonnekin näkymättömään tuijottaen, hän palasi saliin. Jännitys salissa oli niin sietämätön, että selkäpiitäni karmi.[20]

»Sairaalasta soitettiin», sanoi insinööri Vaara koettaen tehdä äänensä niin tunteettomaksi kuin mahdollista.

»Niin – ei ole toivoa enää. Bruno on kuollut. Hän oli kuollut luultavasti jo nostaessamme hänet vedestä.»

Kaikki nousivat vaistomaisesti seisomaan hetken vakavuuden pakottamina. Sitten Amalia Rygseck risti kätensä sateenvarjonsa kahvan ympärille ja sanoi levollisesti kummallisen lauseen:

»Bruno vältti maallisen tuomarin, mutta taivaan tuomiota hän ei vältä[21].» Hän loi hitaasti katseensa vuorotellen kuhunkin läsnäolijaan ja jatkoi painokkaasti: »Minä toivon rauhaa hänen onnettomalle sielulleen!»

Mutta hänen sävynsä sanoi sanoja selvemmin, ettei hänen hyvä toivomuksensa todennäköisesti voinut enää paljon tähän asiaan vaikuttaa ja että Bruno tästä lähtien oli katsottava kadotetuksi.[22]

Airi Rykämö kohotti kädet rinnalleen silmät pelosta mustina ja kuiskasi kauhistuneesti: »Voi, täti —!»

Eroava rouva Rygseck kohotti maalattuja, kauniita kasvojaan ja kuiskasi itsekseen: »Voiko se tosiaan olla totta?» Hänen katseensa tähtäsi kuin uuteen, kauniiseen tulevaisuuteen ja äänessä oli samalla kertaa huojennusta ja yllättymistä.

Nuoriherra Aimo Rykämö käytti tilaisuutta hyväkseen kaikkien huomion ollessa kohdistuneena insinööri Vaaraan ja Amalia-tätiin, täytti salavihkaa lasin vieressään olevalla tarjoilupöydällä ja kulautti kenenkään huomaamatta ryypyn. Mutta hän oli luonnottoman kalpea ja kädet vapisivat armottomasti.

Havaittuaan, ettei kukaan aikonut enää sanoa mi-tään, otti Palmu johdon käsiinsä. Hänen ryhtinsä suoristautui, silmiin tuli terävä ilme ja hän sanoi huomattavasti muuttuneella äänellä:

»Kokki, pidä huolta, että ruumis noudetaan ruumiinavausta varten. Minä tutustun nyt tapaturmapaikkaan. Ja minun on pakko huomauttaa, että kukaan ei saa toistaiseksi ilman minun lupaani poistua talosta.»

Salissa syntyi hämmentynyt, vastustava sorina, mutta Palmu katkaisi sen komentamalla terävästi: »Batler! Te seuraatte mukana!» Hän astui ulos salista työntäen Batlerin edellään, ja kaikki jäivät tuijottamaan meidän jälkeemme tyrmistyneinä Palmun äkillisestä muodonvaihdoksesta. Suljin hienotunteisesti oven jäljessämme antaakseni heille aikaa rauhoittua vaikutelmasta, että susi oli viskannut lampaanvillat hartioiltaan[23].

Kokki meni hallin puhelimen ääreen, ja Batler opasti Palmun ja minut hallista takan vieressä olevasta sivuovesta portaita alas kellarikerrokseen. Jouduimme yksinkertaiseen välikköön, jota valaisi maan tasalta, ristikon suojelemasta ikkunasta tuleva valo ja josta toiset portaat veivät yläkertaan. Väliköstä alkoi kapeahko käytävä, joka päättyi talon taakse johtavaan takaoveen. Aivan yläkerrasta laskeutuvien portaiden vastapäätä oli seinäsyvennyksessä kylpyhuoneen ovi.

Nyt ovi oli runneltu ja raollaan, puu oii halkeillut saranoiden ja kädensijan kohdalta ja lattialle oli karissut valkoisia maaliliuskoja.

Sähkönappula oli ulkopuolella oven vieressä. Batler kiersi valon palamaan, sysäsi oven auki ja väistyi sivuun sanoen lakoonisesti: »Kylpyhuone!»

Ensimmäinen mielikuva astuessamme sisään oli Pompeiji[24].

Sillä vaatimaton sana kylpyhuone oli tosiaan harhaanjohtava. Paremminkin tämä huone oli ylellinen pie-noisuimahalli. Seinät, lattia ja katto oli muurattu hohtavista kaakelilevyistä. Lasilevyjen takana katonrajaa kier-tävät vahvat sähkölamput valaisivat huoneen huikaisevan kirkkaaksi. Lattiaan upotettu allas oli mitoiltaan suunnilleen kaksi kertaa kolme metriä. Sen seinämään kiinnitetyt, välkkyvät metallitikkaat johtivat pohjaan. Nyt allas oli tyhjä.

Oven vieressä oli pesuallas hanoineen ja sen kohdalla kattoon asti ulottuva kuvastin. Sivuseinään kiinnitetyillä lasilevyillä oli kokoelma hopeakahvaisia harjoja ja kampoja, metallipurkkeja ja erilaisia pulloja. Koukuista riippui paksuja ja lämpimiä, karkeita ja ohuita pyyhkeitä. Erillään niistä riippui läpimärkä, tummanpunainen kylpytakki, josta yhä pisaroi hitaasti lattialle vettä, niin että sen alle oli muodostunut vähäinen lätäkkö. Mutta muuten huone oli kuiva ja siisti.

Altaan toisella puolella oli joustava leposohva irtopäällyksineen ja sen jalkapäässä suurikupuinen alppiaurinkolamppu.

»Katso noita parrana jo vehkeitä!» sanoi Kokki kunnioituksesta kuiskaavalla äänellä ja kohotti vaistomaisesti kättään koskeakseen niitä. Hän oli jo soittanut puhelunsa ja hiipinyt jäljessämme.

»Kynnet pois[25]!» sanoi Palmu kääntämättä päätään ja tuijotti yhä kuin hypnotisoituneena koukusta riippuvaa, märkää kylpytakkia. »Batler!» hän jatkoi eräänlainen tyyni masennus äänessään ja kääntämättä vieläkään katsettaan kylpytakista. »Ketkä kaikki ovat käyneet tässä huoneessa tapaturman havaitsemisen jälkeen?» Batler astui hiljaisen palvelevasti lähemmäksi. »Kaikki, herra komisario!» hän sanoi avoimen yksinkertaisesti. »Ihan kaikki.» »Naisetkin?»

»Naisetkin», vahvisti Batler.

Ehkä Palmun hievahtamattomuus sai hänet tuntemaan, että asioissa oli jotakin vikaa, sillä hän jatkoi epäröiden: »He olivat tietenkin uteliaita näkemään, mitä oli tapahtunut, ja tarjosivat apuaan.»

Palmu jätti nyt kylpytakin ja kääntyi Batlerin puoleen pitäen kätensä selän takana arvatenkin hillitäkseen itsensä kuristamasta häntä.

»Täällä on hyvin siistiä», hän huomautti pahaenteisen viattomasti.

»Niin», myönsi Batler vaatimattomasti kuin torjuen kaiken imartelun. »Ambulanssin tultua tyhjensin altaan, ripustin kylpytakin naulaan ja pyyhin lattiat ja seinät.»

»Jaaha», sanoi Palmu edelleenkin hyvin lempeästi. »Ja mistä saitte päähänne siistiä huoneen niin kiireesti?»

»Mutta komisario!» sanoi Batler melkein soimaavasti, kuin ei lainkaan olisi käsittänyt Palmun tarkoitusta. »Lattia oli aivan liukas vedestä ja saippuasta. Se oli suorastaan hengenvaarallinen. Vanhaneiti Rygseck kompastui ja oli taittaa niskansa hänkin tullessaan huoneeseen. Hän käski minun korjata saippuan, ennen kuin ta-pahtuisi toinen onnettomuus.»

»Saippuan?» Komisario Palmu kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.

»Niin, isäntänihän oli ilmeisesti liukastunut saippuaan», selitti Batler hieman ihmetellen Palmun hidasta käsityskykyä. »Hän oli polkenut saippuan aivan litteäksi ja saippua oli liukunut hänen jalkansa alla jättäen pitkän viirun lattiaan ja ponnahtanut sitten seinään. Hän oli kaatunut taaksepäin ja lyönyt pudotessaan päänsä altaan reunaan, sillä takaraivossa oli iso kuhmu. Sen tähden hän hukkui.»

»Ja saippuan olette varmaan heittänyt pois?» kysyi Palmu hyväntahtoisesti.

»En suinkaan», torjui Batler närkästyneesi! »Käsitin tietysti, ettei sitä sopinut heittää pois. Se on tässä.»

Hän astui pesualtaan luo ja otti saippua telineestä punertavan, jo melkein kuivuneen saippuan ojentaen sitä Palmulle. Mutta Palmu ei ottanut sitä vastaan, tuijotti vain tuokion ja hymähti sitten halveksivasti.

Ensimmäisen kerran havaitsin Batlerissa hermostumisen ja epävarmuuden merkkejä. Hän punastui hiukan, mutta kohotti katseensa ja katsoi avoimesti komisariota silmiin. »Nyt ymmärrän, herra komisario!» hän sanoi. »Minun ei kai olisi pitänyt koskea siihen. Mutta olen ollut jo kaksi vuotta Bruno-herran palvelijana ja – ja – aivan vaistomaisesti – mitään ajattelematta puristin saippuaa käsissäni, jotta se olisi saavuttanut entisen muotonsa, kun korjasin sen lattialta.»

Palmu ei sanonut mitään, tuijotti vain terävästi häneen. Batler punastui yhä enemmän. »Minun olisi tietysti pitänyt antaa sen olla sellaisenaan. Ehkä siinä oli hänen kantapäänsä jälki – tai – tai —» Hän saavutti mielenmalttinsa ja häpesi hieman. Kuin omaa ajatuksenjuoksuakin seuraten hän jatkoi hiljaisemmin: »Mutta mehän mursimme oven auki. Se oli kiinni sisäpuolelta. Ja hän oli tosiaan kompastunut. Eihän saippualla ole mitään merkitystä.»

»Ei, saippualla ei luultavasti ole mitään merkitystä», myönsi Palmu, mutta hänen ilmeestään näin, että hän ajatteli jo muita asioita. Hitaasti hän astui oven luokse ja kumartui tutkimaan kädensijan kohtaa. Tuokion sitä katseltuaan koskematta mihinkään hän väistyi sen verran sivuun, että Kokki ja minä pääsimme myös näkemään.

»Niinkuin näette, on ovi rakenteeltaan mitä yksinkertaisin», hän aloitti hiljaisen luennoitsijan sävyyn. »Varsinaista lukkoa ei ole lainkaan, ovessa on vain pyöreä joustava lukon kieli, joten ovi avautuu nykäisemällä tai työntämällä kädensijasta ja sulkeutuu samalla tavoin. Sisäpuolella on tuollainen tavallinen salpa, joka voidaan työntää eteen, milloin kylpijä haluaa olla häiriintymättä. Salpa luistaa kuonissaan tavallisissa oloissa aivan vaivattomasti, mutta nyt kärki, joka sopii ovenkehyksessä olevaan kouruun, on vääntynyt ja itse kourunreunat taipuneet ovea murrettaessa voimakeinoin ulkopuolelta auki. Tällaisia salpoja käytetään usein hotellihuoneissa lukon lisäksi, jotta matkustaja nukkuessaan voi olla varma siitä, ettei esimerkiksi siivooja yleisavaimellaan pääse avaamaan ovea.»