rukihisna taikinana
sepon suurissa tulissa,
ilmivalkean väessä.
"Siinä huuti rauta raukka:
'Ohoh seppo Ilmarinen!
Ota pois minua täältä
tuskista tulen punaisen!'
"Sanoi seppo Ilmarinen:
'Jos otan sinun tulesta,
ehkä kasvat kauheaksi,
kovin raivoksi rupeat,
vielä veistät veljeäsi,
lastuat emosi lasta.'
"Siinä vannoi rauta raukka,
vannoi vaikean valansa
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkamilla;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
'Onpa puuta purrakseni,
kiven syäntä syöäkseni,
etten veistä veikkoani,
lastua emoni lasta.
Parempi on ollakseni,
eleäkseni ehompi
kulkijalla kumppalina,
käyvällä käsiasenna,
kuin syöä omaa sukua,
heimoani herjaella.'
"Silloin seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
rauan tempasi tulesta,
asetti alasimelle;
rakentavi raukeaksi,
tekevi teräkaluiksi,
keihä'iksi, kirvehiksi,
kaikenlaisiksi kaluiksi.
"Viel' oli pikkuista vajalla,
rauta raukka tarpehessa:
eipä kiehu rauan kieli,
ei sukeu suu teräksen,
rauta ei kasva karkeaksi
ilman veessä kastumatta.
"Siitä seppo Ilmarinen
itse tuota arvelevi.
Laati pikkuisen poroa,
lipeäistä liuotteli
teräksenteko-mujuiksi,
rauankarkaisu-vesiksi.
"Koitti seppo kielellänsä,
hyvin maistoi mielellänsä;
itse tuon sanoiksi virkki:
'Ei nämät hyvät minulle
teräksenteko-vesiksi,
rautojen rakentomaiksi.'
"Mehiläinen maasta nousi,
sinisiipi mättähästä.
Lentelevi, liitelevi
ympäri sepon pajoa.
"Niin seppo sanoiksi virkki:
'Mehiläinen, mies kepeä!
Tuo simoa siivessäsi,
kanna mettä kielessäsi
kuuen kukkasen nenästä,
seitsemän on heinän päästä
