kultaisilla kunnahilla,
mustan Muurikin jälessä,
Kimmon kirjavan keralla.
Vilu mulle virttä virkkoi,
sae saatteli runoja.
Virttä toista tuulet toivat,
meren aaltoset ajoivat.
Linnut liitteli sanoja,
puien latvat lausehia.
Ne minä kerälle käärin,
sovittelin sommelolle.
Kerän pistin kelkkahani,
sommelon rekoseheni;
ve'in kelkalla kotihin,
rekosella riihen luoksi;
panin aitan parven päähän
vaskisehen vakkasehen.
Viikon on virteni vilussa,
kauan kaihossa sijaisnut.
Veänkö vilusta virret,
lapan laulut pakkasesta,
tuon tupahan vakkaseni,
rasian rahin nenähän,
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen,
aukaisen sanaisen arkun,
virsilippahan viritän,
kerittelen pään kerältä,
suorin solmun sommelolta?
Niin laulan hyvänki virren,
kaunihinki kalkuttelen
ruoalta rukihiselta,
oluelta ohraiselta.
Kun ei tuotane olutta,
tarittane taarivettä,
laulan suulta laihemmalta,
vetoselta vierettelen
tämän iltamme iloksi,
päivän kuulun kunniaksi,
vaiko huomenen huviksi,
uuen aamun alkeheksi.
Noin kuulin saneltavaksi,
tiesin virttä tehtäväksi:
yksin meillä yöt tulevat,
yksin päivät valkeavat;
yksin syntyi Väinämöinen,
ilmestyi ikirunoja
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta.
Olipa impi, ilman tyttö,
kave luonnotar korea.
Piti viikoista pyhyyttä,
iän kaiken impeyttä
ilman pitkillä pihoilla,
tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa,
ouostui elämätänsä,
aina yksin ollessansa,
impenä eläessänsä
ilman pitkillä pihoilla,
avaroilla autioilla.
Jop' on astuiksen alemma,
laskeusi lainehille,
meren selvälle selälle,
ulapalle aukealle.
